maanantai 18. tammikuuta 2016

Laskekaa aseenne

Olemme jatkuvasti kotipihasta poistuessamme kepparin kanssa, tai jotain somekanavaa luodessamme varautuneita mahdolliseen haukkumiseen ja naureskeluun. Ajattelemme, että kyseessä on harrastus, jota kukaan ulkopuolinen ei näe hyvässä valossa. Että se on vain harrastajien oma juttu nähdä tämän harrastuksen hienous joka ainoalla osa-alueella.

Ajattelemme herkästi muiden näkevän meidät niinä henkisinä 5-vuotiaina, jotka huutavat koppoti koppotia käsi vimmatusti ilmassa viuhuen. Otamme näin ollen altavastaajan aseman, kun kohtaamme kommentoijan netissä tai kadulla. Meistä tulee hetkessä niitä ärsyttäviä, kovaan ääneen räksyttäviä, häiriintyneitä pikkukoiria, jotka uikuttavat itseään isommalle otukselle turhasta. Mutta kuten tekin tiedätte; ei se iso otus mitään pahaa todennäköisesti aikonut.

Erästä keskustelua netissä seuranneena huomasin keppihevosista ja harrastajista puhuttavan neutraaliin tai jopa positiiviseen sävyyn nuorempienkin ihmisten joukossa. Harrastuksemme on kuulemma monipuolinen ja luova, hyvä vaihtoehto vapaa-ajan viettoon. Ne negatiiviset, henkiseen kehitykseen liittyvät kommentit tulevat noin murto-osalta väkeä, ja ne voi sivuuttaa suit sait. Harvemmin ne heitot saavat muutenkaan erityisen paljoa huomiota, eivätkä ne ihmiset ole edes sen arvoisia. Hyvin moni jopa puolustaa rakasta, kiusaamisaltista harrastustamme.
Jos keskusteluun lisättäisiin muutama keppihevosia harrastava kiihkoilija, lienevät mukavat ennakkoajatukset harrastuksestamme ja harrastajista haudattu. Lukuisat, aiheesta poikkeavat, aggressiiviset saarnat keppareiden hienoudesta, kalliista hevosista, sm-kisoista, este-ennätyksistä ja harrastuksen merkityksestä "tapa ittes" - toivotuksen saattelemana iskostaa syvän hämmennyksen fiksun nuoren keskushermostoon asti.
Siksi olenkin lukenut myös naureskelua keppariharrastajien käytöksestä. Huonot keskustelutaidot ovat tuleva ennakko-oletus meistä: surullisen monen harrastajan ilmi tuoma heikko luetunymmärtäminen ja aggressiivinen sekä erittäin lapsellinen puolustautuminen huutaa punaisena 666 pikselin koossa tuoreimmillaan Niko Saarisen instagramissa, ja samanlaisia tapauksia on ennestäänkin jo ollut. Asialliset keskustelijat jäävät tuon huutavan hulabaloon alle - ne kun kertoivat instagram-tilien olevan suunnattu talleille, eikä keppihevosille, ja olivat sen jälkeen vain hiljaa. Kuten pitikin.

Laskekaa siis aseenne, ajatelkaa mitä sanotte. Omaa harrastusta on hyvä puolustaa tarpeen vaatiessa, mutta asennoidumme niin varautuen muiden keskusteluun keppareista, ettemme edes ymmärrä ihmisten puhuvan niistä hyvään sävyyn. Me luomme niitä stereotypioita nyt; me emme ole niitä hirnuvia 5-vuotiaita, vaan näemmä räjähdysalttiita, ulisevia teinejä. Vastataan ulkopuolisille tästedes ystävällisemmin ilman turhaa puolustelua, sillä keppihevosharrastus ei muidenkaan mielestä tee meistä alempiarvoisia. Ehkä joskus harrastuksen ollessa julkisempi, olisimme sitten muiden mielestä fiksuja ihmisiä.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Aloitusvideo haasteesta!



Ensi viikolla lisää kun tää oli jo viikon myöhässä! Päivää ennen haasteen aloitusta vähän lähtökohtia videolla.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Nousen jaloilleni

niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Kipsiaika on ohi, kepit on heivattu kauas pois, ja nyt on aika treenata kävelyä ja jumpata jalka entiselleen! Blogissakin tämä tarkoittaa heräämistä, kun arki alkaa värittyä muullakin kuin hevosten ompelulla. Jalkaprosessiin voi mennä pelottelevien lekureiden mukaan jopa vuosi, sillä nilkan koukistaminen on tämän kyseisen murtuman yhteydessä haastavaa. Joillakin jalka ei koskaan palaudu ennalleen.

Ajattelinkin ottaa pienen haasteen vastaan ja jumpata koipeni kuntoon jo SM-kisoja varten, ja yrittää päästä karsinnoista läpi koulumestikseen. Hyppäämään en usko pystyväni hetkeen jos enää koskaan, sillä nivelpinta voi olla vaurioitunut ja niin voimakas isku, kuin laskeutuminen, lisäisi nivelrikon riskiä. Seuraan nivelen liikerataa kuvilla, ja ajattelin ottaa videolle ensimmäisen ratsastuskertani kepparilla näin murtumisen jälkeen. Myös otatan jalasta uuden rtg:n etten leikkisi tulella tai tekisi mitään suuria vammoja tehokkaalla treenillä.

En voi kyykätä tai mennä rappusia alas, sekä kävely on jäykkää. Voin varata nilkkaa ojentaessa sille painoa, mutta sillä jalalla en varpailleni pääse. Turvotusta, joka voi pahaisten lääkäreiden mielestä jatkua vielä hyvin pitkään.

Keskeytän haasteen jos kivut yltyvät. Tarkoitukseni on saada vähän iloa irti ja ehkä jopa kiinnostavaa(?) matskua sekä itselleni että muille, kun lähtökohta ei ole pelkkä nolla, vaan huidellaan pakkasen puolella, ja tavoitteena on päästä koulumestikseen suorittamaan hyvä, siisti rata ongelmitta. Jalka täytyy saada notkistettua puolet lyhyemmässä ajassa, ja samaan aikaväliin täytyy sysätä radan harjoittelua sekä jalan vahvistamista.

Kiinnostaisiko katsoa? Videomateriaalia ja päivitystä haasteen kulusta tulisi joka toinen viikko blogiin.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Moonlit Cup 17. 10. 2015 ja tuomioni

Suuntasin 16. 10. Jyväskylään moikkaamaan pitkästä aikaa kavereita ja näkemään uusiakin nassuja viikonlopun aikana. Vaikka ajatukseni olikin lähteä Joeyn nurkkiin loisimaan jonakin viikonloppuna, valikoitui tämä päivämäärä kisojenkin takia. Lauantaina 17. 10. oli Joeyn, @khtnarit:n ja @kht_muuwi:n järjestämä Moonlit Cup, jossa olin itsekin alunperin osanottajana. Lopullisen tuomion takia kuitenkin, odotetusti, kisaaminen jäi välistä ja olinkin kisoissa lähinnä kuvaamassa ja hengaamassa.

Itse perjantaina saavuin huudseille melko myöhäiseen ajankohtaan samaan aikaan Niitin ja Kiian kanssa. Duon tehtyä pieni lisäkierros Jyväskylän keskustassa hyppäsimme vielä Jyväskylän eksoottiseen, vihreään paikallisbussiin ja päädyimme pysäkille, jossa meitä odotti jo Joey, Maikken ja Taija.
Ilta meni lähinnä jutellessa, sotkiessa ja sohlatessa. Mulle myös opetettiin vihdoin snapchatin saloja, jossa mut saa lisätä - nick on windnalisa. Vieraat nukkuivat puutteellisten resurssien takia missä milloinkin, tosin minä sain hiukan erikoiskohtelua ja oikein mukavan ilmapatjan molemmiksi öiksi. Heh.

Kisa-aamu starttasi osaltani jokseenkin unisesti, mutta vääntäytyminen kisapaikalle, koulun kentälle, onnistui melko hyvin aikataulussa. Saapuessamme paikalle oli kaksi muuta järjestäjää jo täydessä tohinassa, ja hiljalleen kisat saivat alkaa.
Luokkia oli runsaasti. Kisojen ulkoinen olemus oli hoidettu hyvin, meno oli hyvin järjestelmällistä ilman älytöntä niuhottamista, mutta aikataulut paukkuivat siitä huolimatta. Ensimmäistä kertaa se ei kuitenkaan ottanut pannuun, nimittäin knockoutin alkaessa fiilis tuntui joukossa oikein tiivistyvän. Olisin kovin halunnut ottaa knockoutiin osaa, samaten kuin joka ainoaan esteluokkaan muutenkin. Myös improkürin katselu sivusta oli oikein inspiroivaa, vaikka mieli olisi tehnyt kisata. Minkäs sille voi.

Kuvia sen sijaan tuli kortille hurjat 1113 kappaletta ja kuvasin myös @khtnarit:n kameralla videoita. Toivottavasti setti oli ihan kelpuutettavaa. Alla hieman koontia kuvallisessa muodossa!
Championshipin voittaja sai ruusukkeen lisäksi voittoloimen ja pokaalin.
Lisää kuvia kisaajien käyttöön täällä.

Sunnuntai oli kaikessa kokonaisuudessaan absoluuttinen kisadarra. Kukaan Joeyn luona majailleista ei tehnyt mitään, mutta jotenkin silti tunsin oloni kovin syvästi onnelliseksi. Mä vain nukuin, söin, olin onnellinen ja nukuin vähän lisää. Koko päivä meni aivan samaa sykliä.
En oo pitkään aikaan ollut samalla lailla fiiliksessä mukana hyvien, vanhojen tuttujen ja samanhenkisten uudempien nassujen ympäröimänä, en ees tajunnut että tällaisia viikonloppuja voi olla näin ikävä. Millonkohan viimeksi oon ollut yhtä energinen, ei ollut oikeastaan hetkeäkään milloin keskustelu olisi haitannut. Kaikki oli tosi siistiä. 
Illan huipensi vielä junan ystävällinen, varmaan pari-kolme vuotta mua nuorempi tyttö, joka tarjoutui kantamaan mulle raskaan laukun junasta aseman eteen. Sain hänestä myös juttuseuraa, kun poikaystäväni oli vähän myöhässä hakemassa mua, eikä kylmenevässä illassa pieni seisoskelu haitannut yhtään. Yöksi sitten ikävöityyn, lämpimään kainaloon tutimaan.

Tosiaan, tuosta tuomiostani vielä lyhyt teksti. Päivää ennen Jyväskylään lähtöä sain kuulla magneettikuvien tulokset ja ne olivat sitä, mitä epäiltiinkin. Mulla on telaluussa, eli nilkkaa niveltävässä luussa, murtuma sekä koko luu on paisunut sisältä. Leikkausta en todennäköisesti tarvitse, nyt köllöttelen vain kipsi jalassa päivät pitkät. Marraskuun neljäs päivä tämä otetaan jo onneksi pois.

torstai 8. lokakuuta 2015

Komplikaatioita kerta toisensa jälkeen

Arvatkaa vain, kuka on parantunut? En, jumankeuta, ainakaan minä.


Homma saa kokoajan uusia käänteitä, kun kipu ei hellitä, vaan lähinnä pahenee taas. Sen myötä oon käynyt mielessäni läpi kaikki mahdollisuudet rasituskivusta tulehdukseen nilkassa, mutta vanhempieni mielipiteen takia en ole välittömästi vääntäytynyt lääkärille; kaikki mahdollinen on jo tutkittu ja kumottu. Se on pelkkä ruhje.
.. Joka on olemassa vielä reilun kuukauden jälkeen, estää kävelyä ja pistää ontumaan. Rappusiakaan en pääse alas. Yksikin juoksuaskel ja jalassa tuntuu ja kuuluu mojova kruntsahdus. Olin silti toiveikas ja uskoin asioiden olevan kuin mulle oli sanottu. Mun jalka oli sentään kuvattu kahdesti ja julkisen sektorin velttouden takia toka kerta juuri yksityisellä. Mä olin rampannut yksityisellä sillä oletuksella, että siellä tämä kaikki saataisiin kuntoon ihan oikeesti. Sain sieltä käskyn alkaa kuntouttaa nilkkaa, ja eihän siinä sitten muuta kuin nokka kohti fyssaria, eiks ni?
Fyssarilla mun jalkani sai osakseen venkkausta enemmän kuin ikinä. "Ei tää oo vielä mitenkään hyvä mihenkään kuntoutukseen." 

Jaa. No eipä siinä sitte.
Fyssarilta opastus takaisin lääkäriin ja suositteli uutta heeboa, jonka luokse onnuin vielä samana päivänä. Otin vaan sukan pois ja äijä hämmästeli, että miten tää ollaan todettu pelkäksi ruhjeeksi. Jalan liikerata tutkittiin perusteellisesti vielä kerran, kipeimmät kohdat haettiin ja sitten katsottiin uusiksi kaikki kuvat. "Sulla kyllä toi luu näyttää epäilyttävältä. Ettei vain ois murtumaa."

Nyt luvassa magneettikuvat vielä, jotta saadaan tietää ettei ongelma kuitenkin ole nivelsiteissä, joka oltiin aiemmin todettu. Mutta jos mun nilkka on murtunut, se on jo luutunutkin väärin. Mä niin lyön vetoa, että edessä on joka tapauksessa piiitkä operaatio ja saan heittää hyvästit SM2016 koululuokalle, johon ajattelin pyrkiä. Nyt ainakin mennään taas kepeillä.


Olisi tosi hämmentävää toisaalta, että edes voin kävellä murtuneella jalalla. En tiiä kuinka mahdollista se on, koska multa ei oo murtunut ikinä mitään.
Tänä aikana olen tehnyt tilareita, myynyt Viton, lojunut, ja kerran käynyt kepparilla kävelemässä Kirjurinluodossa, seuranani @miikkulii, jota en oo nähnyt moneen vuoteen!


Ennen tämän päivän lääkärinkäyntiä kävin myös napsimassa ulkona muutamat kuvat Norasta, Donesta ja Konasta. Konaa en olekaan täällä esitellyt tai maininnutkaan - kyseessä on jonkin aikaa sitten tekemäni quartertamma.


torstai 17. syyskuuta 2015

Aktiivisuus yhden jalan varassa

Tämän syksyn kuului olla melkoisen aktiivinen keppihevosrintamalla. Niin. Arvatkaapa vain, onko enää!

Syyskuun alusta aina tämän viikon keskiviikkoon asti painoni oli täysin ylioppilaskirjoituksissa, siitä johtuu postauksien hitaus. Samaisena aikana on myös tullut telottua varmaan pahemmin kuin koskaan ennen; 4.9. lähdin vuokrahevosella maastoon, putosin pukeista hepan innostuttua ja lensin suoraan jalkoihin loukaten pääni ja tullen melko hyvin tallotuksi. Kylkeen ei tullut aristelua ja kavionkuvaa enempää jälkeä, mutta nilkka on yhä rikki 450 kiloisen quarterin pyyhällettyä sen päältä. Jouduin ratsastamaan takaisin tallille ruunan hössöttäessä innokkaana alla, äärettömän kipeä jalka leväten sen kaulalla.

Maastolenkkini johti päivystykseen, jossa sanottiin mun selvinneen nivelsiteiden venähtämisellä. Neljän päivän ajaksi, torstaista maanantaihin kepit, ja sit voi ja kuuluu alkaa treenata. Kivun yllyttyä kävellessä sietämättömäksi tehtiin visiitti lääkärille tuossa runsas viikko kepittömän ajan alettua, jolloin venähdystuomio kumottiin ja asetettiin uudeksi määräykseksi lepo ja kepit sekä liimatuki jalan asentoa parantamaan. Jalka edelleen ihan kirjava, ei saa öisin unta, kävely tuskaista, jalkaan menee vain koon liian isot kengät. Jos ei maanantaihin asti helpota, luvassa uusi röntgen sekä muita jatkotutkimuksia. Toivon mukaan ei ole leikkauspöytä edessä. No, jokatapauksessa pääasia on, ettei tule yhtäkään kipeää niveltä enää.

Turhauttaa, melkein voisin jopa itkeäkin sen takia. Ei pysty jumankeuta mitään tekemään, tai no, tilareita. Oonhan mä tässä itsellenikin jo uuden hevosen väsännyt. Huomenna aukeaa tilarijono siis.


sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kesä kuvissa

Kesän kestänyt kuumotus, pelotus ja jännitys tiivistyy viidakkoveitsellä huidottavaan, äärettömän tiheään kiinteään muotoon aina syksyä kohden mennessä; etenkin tänä vuonna. Luvassa on kahdet ylioppilaskirjoitukset ensi kuussa ja kolmet helmikuussa. Kurssien paukutus sekavassa tilassa molemmat silmät eri kirjoja lukien lienee tämän lukukauden aihe. En tiedä, ehkä tässä saisi aikaan ihan hyvänkin todistuksen ja kovan karsastuksen.

Onneksi tässä on oikeasti ollut se kesä välissä, ei huipuin, mutta silti ihan mieluinen. Ajan kanssa opin myös arvostamaan koulujen tuomaa rytmiä, koska loma-aikoina kusen sellaisissa aivan täydellisesti.

© Vilma
En oikeastaan tajunnut olevani pirteä ja energinen istahtaessani matikanluokkaan ensimmäistä kertaa abina, joten yllätin myös itseni kaikkien opettajien lisäksi. Alamäkilaukkailu Yyterissä, vanhojen ja uusien tuttujen näkeminen, reissaaminen, hetken hengähtäminen ja sitten taas juhliminen selkeästi teki terää. Mikään päivä ei ole aina ollut aivan yhtä huippu; on tietenkin tullut itkettyä, ärsyynnyttyä ja murehdittuakin jonkin verran. Ollaan kuitenkin plussan puolella. Keppariharrastuksen aloittaminen uusiksi näkyy jo palona editoinnin ja kuvaamisen ääreen, joka väritti vanhalla, tutulla tavalla mennyttä kesää. Kisoja, valmennuksia, ompelua, hullua inspiraatiota musiikista.. Ei kaikkea edes "harrastamattomana" viime vuotenani tajunnut ihan kaipaavansa, mutta nyt se tuntuu olevan tosi olennainen osa mua.
Suunnilleen 100 päivää kunnon koulunkäyntiä enää. Sitten luvassa on - ah, niin ihana - lukuloma, ja näyttäydyn enää lukiossa kevään kirjoitusten sekä kevätjuhlan verran. Pelottaa.

© Kht Ezmerella
© Joey