sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

4# Kht Lumokuun kisat 25.4.

Ihan mahdoton väsy. Elämä on ollut lähipäivinä melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta toivon mukaan vatsaavääntävimmät silmukat ovat hiljalleen takana päin.
Juuri sen takia mulla on käynyt jo nyt pieni kämmi kepparien saralla; mikään ei valmistu ajallaan. Sain itseäni tosin vihdoin ja viimein niskasta kiinni, aloin tehdä yhtä tilaushevosta, tein oman hepsuni viimein valmiiksi ja hälle superpäheet suitset! Silkasta mielenkiinnosta osallistuin myös kht Lumokuun kisoihin 25.4. Porissa, mutta kuskina aikani oli hyvin rajallinen ja en voinut olla paikalla kuin koululuokkien ajan.

Uusin hevoseni on oikeastaan eräälle minulle tärkeälle ihmiselle nimikkohevonen! Hepsu on nimeltään Absolute Maximum eli Eka, puoliveriori.

Lauantaina kaappasin mukaani Ekan ja oman kuvaajaorjani, ja hurautettiin kaaralla kisapaikalle. Yllätyin paljon kisaajien määrästä, sillä olen aina olettanut Porin seudun keppariharrastajien kadonneen ajat sitten. Väki oli kuitenkin paljon nuorempaa kuin meikä - lukuunottamatta kht Renhetin Viltsua. Kisakenttä oli mahdollisuuksiin nähden valittu hyvin, koulukirjaimet oli siististi tehty ja vilaukselta esteetkin olivat hienot. Ainoa, mikä jäi vähän harmittamaan, oli reilusti venähtänyt aikataulu; kahteen koululuokkaan meni noin kaksi tuntia, jos oikein muistan? Mikäli luokat olisi saatu hoidettua nopeammin alta pois, olisin luultavasti ehtinyt starttaamaan esteluokissakin. Se vähän jäi harmittamaan, mutta jos sitten ensi kisoissa.
Olin harjoitellut koulurataa tasan kerran kotona, mutta eipä siitä oikein edes tarvinnut murehtia, sillä se oli yksinkertainen ja lyhyt. Siitä vaan radalle hösäämään siis!

Sijoituttiin luokassamme kolmansiksi eli tarpeeksi hyvin. Eka on ihan erilainen hevonen kuin muut omani, mutta eiköhän tämän kanssa löydy se punainen lanka ja ala tuntua mukavammalta. Onneksi suorituksen ajan olin jo jokseenkin tottunut heppaan.
Lisäksi kuvailin itse muiden suorituksia, ja postauksen lopussa on linkki kuvagalleriaan, josta kisaajat voivat ottaa omia kuviaan ja vaikka julkaista, kunhan muistaa merkitä minut kuvaajaksi.

Lisää kuvia kisoista photobucketissa.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

3# Ihanne kipujen edelle

Lukion toisen liikuntakurssin myötä olen joutunut kohtaamaan taas kerran iänikuisen ongelmani, jonka olisin voinut sivuuttaa olemalla aktiivisina kepparivuosinani fiksumpi ja vastuuntuntoisempi. Ja vähemmän idiootti. Jaloista tulee vähänkin rasittavassa liikunnassa aivan voimattomat, jalka nytkähtää ja meinaan kaatua, kipu säteilee polvista koko jalkaan ja en voi antaa täyttä 100 %:a missään suorituksessa. Tätä on ollut jo ruhtinaalliset 6 vuotta, mutta vasta lopetettuani keppareilla ratsastamisen (tylsistymisen vuoksi) opin pitämään itsestäni huolen. Myöhään.
Jalkaongelmien suuri määrä liikkeiltään luonnottoman lajin parissa on itsestäänselvyys, mutta lähes kukaan niistä kärsivä, en aiemmin minä, etkä tuskin vielä sinäkään, suhtaudu asiaan niin vakavasti kuin pitäisi.

Huomasin kipua polvissa jo varhain alettuani harjoitella ihannetyyliäni; varpaat edellä, kantapäät irti maasta ja jalat ylös ja eteen. Ensimmäinen pahempi kipu iski puoli vuotta harjoittelun aloittamisen jälkeen hypätessäni 30 sentin "innareita" Jättiksellä, jolloin vihlaisi niin pahoin, etten voinut jatkaa sekä polvi koukistui alla niin kuin siinä ei olisi ollut enää mitään voimaa. Sitä kesti useamman sekunnin, kun taas otin varovaisen askeleen ja kipua huomaamatta jatkoin liikkumista. Asfaltilla. Enkä koskaan muuttanut tyyliäni, otin vain polvituen ja lääkkeitä ihan järkyttävästi.
Vuoden 2013 tienoilla sain diagnoosin hyppääjän polvesta, eli asiasta välittämättä jänteeni oli ehtinyt jo revetä. Se ei ole tähänkään päivään asti helpottanut, sillä en noudattanut liikuntakieltoa. Selitin kivusta ja sen tietoisesta huomioimatta jättämisestä blogissani häpeilemättä kaiken sen ajan, kun olisin voinut korjata asiaa ja antaa tulevaisuudessa itselleni mahdollisuuden juosta. Nyt vain pelkään olleeni mukana luomassa ajatusta, jossa kipu on normaali ja olennainen osa tätä harrastusta. Ei ole.
Todennäköisesti se jänne ei olisi revennyt, jos olisin noudattanut edes niitä aiempia liikuntakieltoja.




On surullista huomata, miten moni tekee täysin samaa kuin minä joskus; puhuu kivuista tekemättä asialle mitään. Siitä näyttääkin tulleen hyvin tavallinen asia, sillä siihen ei kiinnitetä huomiota enää. Siksi varmaan moni ignooraa kehotukset hillitä liikkumista ja jatkaa samaan malliin kivuistaan kärsien. Onko se oikeasti vaivan arvoista, kituuttaa kipeillä jaloilla ollaksesi hyvä ratsastamaan keppihevosilla? Eikö joskus voisi vain mennä kivun sallimissa rajoissa ja ajatella vähän etukäteen?

Otsikko on kuin kirjoittaisin syömishäiriöstä, mutta eiköhän näidenkin jalkaongelmien kanssa mennä jo melkein yhtä överiksi keppihevosharrastuksessa. Ja se on kaukana ylpeilynaiheesta; on lähinnä naurettavaa, jos joku hakee kipeillä jaloillaan tietoisesti sääliä tai propseja. Kipeitä kinttuja ei rasiteta, kipu kertoo sinun tekevän väärin ja pyytää lopettamaan.

torstai 16. huhtikuuta 2015

2# Sairaan Nopee ja SM-kisat

Päivät ovat (liian) pitkään kestäneen kouluhössötyksen jälkeen menneet yhä enemmän kepparijutuissa, lähinnä siis ommellessa. Näin SM-kisoissa monia tosi näyttäviä hepsuja, joista sain itsekin vähän potkua hevosten tekoon. Lopputuloksena oli yksi suomenhevostamma ja yksi vielä keskeneräinen sporttipolle.


Nimekseen tämä karvaturri sai Windnan Sairaan Nopee, ihan vaan koska en tiedä. Kutsun silti lähinnä Noraksi, mutta hei, mä aion tehdä tälle vielä liekkikorvahuput ja vaikka vielä karjalaloimen että pysytään teemassa! Ja miten ois kaupan päälle sairaan nopeet lasit. Olis ihan huippu, ainoa vaan että rikonko mä lakia mainostaessani keppihevoseni loimessa iloliemiä. Hmm.

Toinen hepsu olis ihan varmasti jo valmis, mikäli en haluais siitä päistärikköä ja tuskailis sen takia valkosten pastelliliitujen kanssa. Pari päivää oon juossut kaupungilla sitä ettimässä - turhaan. Tänään mä ostin kuitenkin kokonaisen setin niitä liituja, koska muillekin väreille vois olla tarvetta välillä. Huonosti ajateltu, typerä minä, ei se valkonen kuitenkaan mun heppaan tarrannut. Ei ollut ihan optimaalisia liituja keppihevosen "värittelyyn". Kellään mitään ehdotuksia siis, mistä sais pehmeitä valkosia pastelliliituja, jotka tarrais fleeceen hieman paremmin kuin ei yhtään?
Jotenkin muutenkin tää hepanteko on ollut köykästä, multa on varmaan 666 vuotta sitten tilattu tilari ja vieläkään en oo löytänyt tarvittavaa kangasta siihen.

SM-kisoista mainittuani voisin toki niistäkin kertoa sen verran, kun vain mieleen juolahtaa. Päivänä se oli ihan kiva, tosin itse olin vähän stressaantunut jatkuvasti ja sairasteluni takia mennyt ääneni tappoi kurkun ja puhekyvyn melkeinpä lopullisesti. Tosi mukava ilmapiiri, ihmiset oli ihan törkeen ihania kun tuli moikkaamaan! Vähän kuitenkin harmitti, kun paikalta ei saanut järin halvalla tai ilman tunnin jonotusta ruokaa, joten ruokailut siltä päivältä sijoittuivat sitten iltaan, kun lähdettiin ajamaan takaisin kotiin. Myös kisat muuttuivat pituutensa vuoksi puuduttaviksi; ensimmäiset neljä tuntia oli vielä ihan okei, kun oli vähän tekemistäkin, mutta sen jälkeen aika kului lähinnä odottamalla. Koulutuomarin ratkaisu sijoituksista hämmensi, kentän pohjakin yllätti, ihmismäärä ja hulina häiritsi. Oli se kenttä sentään - onneksi - iso. Ja vuoden 2014 SM-kisat skipanneena yllätyin tosi paljon siitä, miten keppihevosharrastajien taso on noussut ihan huikeesti koulussa! Kaikista on tullut yhtään vähättelemättä entistä parempia, joten mä taidan kankeesti töpsötellä tästedes muiden perässä, ei huhhuh. En räpsinyt oikeastaan mistään muusta kuin Rigtanin esteradasta kuvia, vain sen verran olin hereillä.



.. Unohduttuani katsomaan kissavideoita, jätän tämän postauksen tähän.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

1# Askel takaisin

Tässä keppariblogia toiseen kertaan aloittaessani sitä pysähtyy miettimään, että oonko mä taas ottamassa liian isoa palaa kerralla. Blogi ei ole paljoakaan vaivaa, mutta entä seuraukset? Mitä jos musta alkaa levitä taas juttua?

Askeleeni takas kepparipiireihin ei selkeesti ole loppuun asti harkittu, mutta tässä sitä taas ollaan. Tekemässä sitä, mistä mä tykkäsin 7 - 2 vuotta sitten, eikä näemmä mieli ole paljoa muuttunut iän karttuessa. Kuten ei kuulukaan; tykkään kamalasti mielikuvituksestani ja heittäytymiskyvystäni - ja siitä, että mulla on (ollut) harrastus, josta mä oon oppinut yllättävänkin paljon ja saanut tosi hienoja mahdollisuuksia ja muistoja. Viimeksi eilen mua muistutettiin siitä, kuinka paljon näin hassusta harrastuksesta mä oonkaan saanut irti - enkä kiistä.

Tämän diippeilyn jälkeen siis hei taas, täällä ollaan. Taas.